kun aivot alkaa olla vastaanottavaisimmillaan,voi tapahtua kaikenlaista.
Eilen olin jotenkin kauhean ahdistunut ja omissa maailmoissa lähes koko päivän.Hormoonivaihtelut kiusaa ja sen kyllä huomaa,mutta oli siinä muutakin.
Minä taas "vahingossa" availin kanavia,ja sain tämän hukkuneen pikkupojan(lehdissä ja uutisissa oli laajasti asiasta...) luokseni,jota olin ajatellut,ja tippa silmässä surrut hänen ja perheensä puolesta.Niin siinä sitten käy,myötätunto laukaisee sen tilanteen.
En nyt viitsi kirjoittaa pojan kertomaa syytä,miksi piti järjestää hänen poistuminen,mutta suloisella lapsen avoimuudella hän suhtautui henkimaailmassa olemiseen,siinä ei ollut ongelmaa,vaan hänkin suri sitä ettei voinut äitiä lohduttaa."voinko jo mennä vaikka minut kutsuit" kysyi hän.Mietin että no enhän minä häntä vallan kutsunut,mutta niin siinä käy kun ajattelee,niin kutsuu.
Kaikkiaan sitten sitä mietin,kun minulle sanottu aiemmin,että tulen olemaan äitien kanava,äitien auttaja.Jo siitä syystä että itsellä paljon kokemusta lapsista,ja siitä syystä,että henkimaailmaan siirtyneet lapset näemmä helposti tulee minun luo.Eihän tämä ollut ensimäinen kerta.Tähän liittyy tosi ankarasti kyllä raju ristiriita,niin paljon kun haluankin auttaa ja koen sen kunniatehtävänä,niin vähintään yhtä paljon se "pelottaa",koska joudun kohtaamaan sitä tosiasiaa jatkuvasti,että myös omalle rakkaalle voi tapahtua jotain pahaa :( joka satuttaa äidin sydäntä.
